Ruska 2024 - Pitkänmatkanpyöräilyn manifesti osa 1

Kesällä 2017 ajoin Suomen halki Hangosta Nuorgamiin testinä ja valmistautumisena vuoden 2018 Alaskan Iditarod Trail Invitational 1000 mailin kisaan. Tuo ajoni oli siihen mennessä pisin ja vaikka se tapahtuikin kesällä niin se oli olosuhteiltaan vaihteleva ja jossain määrin vaativakin. Samana vuonna Mikko Mäkipää järjesti syyskuussa ensimmäisen Ruska - Ride accross Finland tapahtuman. Vaikka kyseeessä ei ole, kuten sen säännöissä ja ohjeissa todetaan, kilpailu, se on yli 2000 kilometrin matkalla ja reilun kahdeksan vuorokauden aikarajallaan hyvin kisatyyppinen ja vaativa tapahtuma Suomen syksyisissä olosuhteissa ja palkintona pohjoisessa on upeat maisemat ja Lapin ruskaloisto, sekä aikarajassa suorituessa pääsy Ruska-matrikkeliin numeroidun lippalakin kanssa. Olin jo vuonna 2017 tietysti Ruskasta kiinnostunut sillä Ruskan konsepti on erittäin hieno. Osallistujat suunnittelevat itse reittinsä pakollisten kontrollipisteiden ja parkourien kautta lähdöstä maaliin. Jokaisena vuotena reitillä on jokin maantieteellis-historiallinen teema joten Ruska ei ole pelkästään suorittamista tiukassa aikaikkunassa. Koronavuonna 2020 tarjolla oli erittäin hieno sotahistoriallinen reitti Kolin kautta ja maalina Norjan Vardø. Koronaepidemian takia tilanne oli kuitenkin erittäin hankala sillä viranomaiset antoivat määräyksen jonka mukaan Norjan rajan ylityksestä tulisi Suomessa automaattisesti kahden viikon karanteeni. Oman työtilanteeni takia sellainen ei tullut kuuloonkaan. Vaikka talvella minulla oli ollut jälleen huikea seikkailu Alaskassa niin silti tämän Ruskan väliinjääminen harmitti.

Alaskan kääntöpuoleksi osoittautui tuolloin tunne että oikein mikään pitkä matka ja haaste ei tuntunut miltään. Vuoden 2018 kisassa eteläisellä reitillä murskasin omat rajat niin totaalisesti ja kolmannella kerralla vuonna 2020 näin ja koin vielä pohjoisen reitin joten tämä epämääräinen tyhjyyden tunne ei varsinaisesti tullut yllätyksenä. Mutta Alaska ja ITI on "high risk, high reward" -projekti ja siihen on vielä lisättävä "high price tag". Olin elänyt hyvin voimakkaasti seikkailupyöräilijän kuplassa ja kesällä 2022 elämässäni tapahtui jotain äärimmäisen järkyttävää ja kipeää josta en edelleenkään ole valmis puhumaan tai kirjoittamaan julkisesti. Aloin käymään läpi massiivista itsereflektiota johon liittyi valtava skaala erilaisia tunteita. Lyhyesti tässä vaiheessa voin sen verran kuitenkin kertoa että Alaskan hintalappu on ollut aivan liian korkea, suorastaan hirvittävä, ja en tietenkään puhu rahasta.

Tämän hyvin vaikean ajanjakson aikana pitkät pyöräilykisat ja haasteet ovat olleet tauolla mutta pyöräily ja liikkuminen ovat olleet niin oleellinen osa elämääni ja hyvinvointiani joten ne ovat edelleen pysyneet elämässäni. Viime talvi oli silti liikkumisen suhteen huonoin 20 vuoteen sillä voimavarat menivät enimmäkseen töissä käymiseen ja siihen päälle henkinen vointini oli varsin huono. Kevään koittaessa sain pysäytettyä tuon ketjureaktion ja pyöräilykilometrejä alkoi tulla melkein entiseen tapaan mutta huono talvi tuntui kehossa. Kesällä pyörä tuntui kulkevan 100-200 km lenkeillä sekä kisoissa (Syöte MTB 100 km) ja tapahtumissa (Kaldoaivi Ultra Trail maantie 200 km) varsin mallikkaasti joten suhteellisen kamala talvi oli karistettu mielestä ja kehosta. Tietoisuudessani oli myös jo keväästä asti Ruska 2024 ajo ja reitti joka olisi pitkästä aikaa kiinnostava ja huikea, Helsinki-Kurikka-Pallas-Sodankylä-Tromssa olympiateemalla ja tämän vuoden aikaraja olisi tarkalleen 8 vuorokautta 5 tuntia 14 minuuttia kun cutoff olisi Tromssassa lauantaina 21.9 klo 0 paikallista aikaa. Erityisesti kaikki Pohjois-Norjaan päättyvät Ruska-reitit ovat olleet paperilla kiinnostavimpia. Tromssaan liittyy kauniita muistoja ja tunteita enkä (taaskaan) välttynyt kyyneleiltä niitä ajatellessa.

Vaikka kevät ja kesä sujuivat pyöräilyn suhteen oikein mukavasti ja mielikin oli selvästi parempi pitkiin aikoihin niin tein päätöksen Ruskaan lähtemisestä vain reilu pari viikkoa ennen starttia. Näin pitkistä ja vaativista ajoista oli ollut pitkä tauko ja valmistautuminen ei kuitenkaan ollut oikein millään tasolla riittävää. Toki taustani ja kokemukseni vaativista ajoista auttaisi paljon mutta jos näissä haluaa onnistuneeseen suoritukseen, joka minimissään on aikarajassa maaliin, niin nämä karkelot ovat pääsääntöisesti vuoden projekteja. Miksi sitten päätin lähteä? Toisena vaihtoehtona olisi ollut harmitella ruudun takana seurannan palleroita katsellen että miksi en lähtenyt. Vaikeista ja ristiriitaisista tunteista huolimatta elämä on tässä ja nyt. Ruska olisi myös varmasti uudenlainen kokemus sillä todennäköisyys sateiselle ja kurjalle kelille on suuri. Haluaisin kokea sen tuomat haasteet ja ongelmat näin pitkässä ajossa. Pitkästä kisatauosta johtuen en asettanut muuta tavoitetta kuin päästä Tromssaan aikarajassa ja senkin suhteen hyvin nöyränä varautuen jopa keskeyttämiseen jonkinlaisessa worst-case-skenaariossa.

Valmistautumisessa suurin osa asioista oli valmiina päässäni, kuten pyörä ja varusteet. Ruska-pyöräksi valikoitui teräsrunkoinen Kona Rove ST (vm. 2015). Rungolla oli ennen Ruskaa ajettu 51 590 km ja se on pyöristäni nähnyt kirkkaasti eniten kilometrejä. Kesän 2023 hiekkavesikarkeloissa kiekkojen navat (Shimano Ultegra ja XT) menivät huoltojen puuttuessa todella huonoon kuntoon. Vaikka ne olivat vielä toimintakuntoiset niin tiesin että se tulisi häiritsemään ajon aikana mieltäni ja olisi näin yhtenä monista tekijöistä pois hyvästä ajosta ja suorituksesta. Ylipäätään näin vaativaan ajoon lähtiessä kaikki mahdolliset häiriötekijät pitää eliminoida pois. Päädyinkin kasaamaan kiekot uusiksi Hope Pro 5 napoihin ja ne saapuivat Saksasta pari viikkoa ennen starttia. Lisäksi renkaiksi valikoitui Continental GP5000 All Season 35mm leveänä ja tubelessina. Asfaltilla olisi näin melko maksimaalista rullaavuutta ja silti pärjäisi ajoittain hiekkateilläkin. Bikepacking-setup koostui vanhoista Porcelain Rocketin satulalaukusta (n. 20 litrainen, sisältönä vaatteet) ja Mission Control tankojärjestelmästä jossa oli Alpkitin 13 litran kuivapussi ja sen sisällä bivityskamat eli makuupussi sekä ilmatäytteiset alusta ja tyyny ja lisäksi mikrokuituretkipyyhe. Runkolaukkuna toimi Revelate Designsin Tangle m-koossa ja vaakaputken päällä oli Restrapin Race. Restrap oli tämän kombon ainoa täysin vesitiivis laukku joten pakkailin osan kriittisistä varusteista erikokoisiin minigrip-pusseihin. Pyörästä ja varusteista voisi toki kirjoittaa oman blogikirjoituksen ja pureutua ainaiseen mitä/miksi pohdintaan mutta mitään kovinkaan mullistavaa ei systeemissäni ole - pääperiaate on se että mukana on vain tarpeellinen ja koko paketti olisi kevyt.

Reitin suunnittelin erittäin myöhään torstaina 12.9 eli päivää ennen starttia RideWithGPS:llä. Helsingin startti-parkouriksi arpa heitti vaihtoehdon 2 eli käväisyn Otaniemessä. Ennen Tromssaa sai itse valita kahdesta vaihtoehdosta, joko Ruotsin Kiruna tai Norjan Masi joista tietysti valitsin Norjan. Suunnittelin reitin suoraviivaiseksi ja lyhyeksi vältellen isoimpia teitä mutta kaikki hienosäätö ja eri reittien vertailu jäi täysin tekemättä. Navigointiin ja suorituksen tallentamiseen käytän Hammerhead Karoo 2 pyöräilytietokonetta ja jaoin reitin kuuteen vajaan 400 km osaan.

Sääennuste näytti vielä alkuviikosta loistokeliä myötätuulen kera mutta starttipäivän aamuna perjantaina heti ensimmäiseen yöhön oli luvassa reilusti vesisadetta ja enimmäkseen vastatuulta. Viimeinen huolenaihe oli vielä ehtiä ajoissa bussilla Helsinkiin kotoa Paimiosta. En ehtisi hakemaan brevet-korttia Pinehillistä mutta soitin Mäkipäälle ja hän otti sen mukaan starttiin Helsingin olympiastadionille.

Helsinkiin saapuessani satoi jo vettä mutta se ei latistanut tunnelmaa startissa jossa oli peräti 48 ajajaa. Tämä on ilmeisesti uusi osanottajaennätys Ruskan historiassa.

Mäkipää piti ennen starttia lyhyen briiffin ja muistutti että Pallaksan kontrolli on Taivaskeron huippu jonne jokaisen on talutettava pyöränsä. Huumoria oli ilmassa kun yleisön joukosta kuului kysymys että "miksi?" johon Mäkipää vastasi että kun näin säännöissä lukee. :)

Kaikkien pitkien matkojen tapaan Ruska vaatii kärsivällisyyttä jo heti alussa. Alku on hitaanlainen kun on maltillisesti poimittava startti-parkourin kohteet ennen varsinaista omaa reittiä. Malttia ja keskittymistä olisi saanut olla aavistuksen enemmän sillä viimeisen kohteen jälkeen ajoin takaisin stadionille asti. Onneksi kyse oli vain parista kilometristä ja sade oli tauonnut. Startti-parkourin jälkeen ajaminen oli vielä melko katkonaista Järvenpäähän asti jossa käväisin syömässä Subwayssä. Tämän jälkeen vesisade alkoi uudelleen ja vettä alkoi tulla paikoin runsaasti. Hämeenlinnassa sade oli jo naurettavissa mittasuhteissa ja kaikissa ylä- ja alamäissä vesi juoksi puroina. Hämeenlinnan jälkeen otin ajolasit pois päästä koska niillä ei nähnyt mitään mutta vettä satoi suoraan silmiin niin kovin että niitä piti räpytellä. Tilanne meni ohi kun kovin sade rauhoittui. Keli oli pahin ja paras samanaikaisesti. En ole koskaan aiemmin ajanut läpi yön näin kurjassa kelissä. Reitti ei myöskään ollut ihan optimaalinen sillä se sisälsi muutaman hitaanlaisen hiekkatieosuuden ja yksi lyhyt metsätie oli kasvanut täysin umpeen joten jouduin hiukan peruuttelemaan ja kiertämään alkuperäistä reittiä.

Aamulla sade vihdoin loppui kun lähestyin Tamperetta mutta univaje alkoi painamaan toden teolla. Pysähtyessäni hiukan syömään olin täysin sammumispisteessä mutta toistin itselleni että olen kokenut paljon pahempaa Alaskassa ja tämäkin menee ohi. Kuten menikin. Ennen Tamperetta kävin lähimmässä ruokakaupassa ostamassa täydennystä ja söin aamiaisen. Pystyisin ajamaan yksillä silmillä iltaan asti mutta vauhti oli selvästi hitaampi mitä olin ajatellut. Ensimmäisen reilun vuorokauden tavoitteena oli päästä Kaustisille asti eli noin 500 km ja saada riittävästi puskuria loppumatkaa varten jolloin voisi nukkua joka yö riittävästi. Näin ei tullut käymään. Ajo vastatuuleen kesän ajoihin verrattuna painavalla pyörällä vei selvästi enemmän aikaa. Reitilleni osui myös muutama pidempi ja hitaampi hiekkatieosuus. Kelin puolesta ei kuitenkaan satanut mutta Kurikkaa lähestyessä ajattelin monta kertaa että keskeytän sillä olin lähemmäs 100 km alkuperäistä tavoitetta jäljessä. Kävin Koskuessa Koskut Burgerissa syömässä hampurilaisen ja soitin Hotel Kurikkaan ja varasin huoneen.

Kurikkaan oli vielä matkaa 40 km eli suunnilleen saman verran kuin työmatkani kotiseudulla. Nyt matka tuntui kuitenkin paljon pidemmältä ja hitaammalta. Vesisadekin oli taas alkanut ja Kurikkaan päästyäni olin taas täysin märkä. Kävin kuitenkin kontrollipisteessä Juha Miedon patsaalla ottamassa kuvan ja hain S-marketista leiman brevet-korttiin. Niiden jälkeen pääsisin hotelliin suihkuun, kuivattamaan vaatteet ja varusteet sekä suunnittelemaan kotimatkaa.

Hotellille päästyäni ajoa oli takana 391.3 km. Tilanne oli kaikkiin aikaisempiin kisoihin ja ajoihin verrattuna todella erilainen koska keskeyttäminen on aina ollut viho viimeinen vaihtoehto ja siihen pitäisi olla riittävän suuri terveydellinen syy. Nyt sellaista ei ollut. Taustasyynä oli rajusti muuttunut elämäntilanne ja riittämätön valmistautuminen näin vaativaan ajoon vaikka hyvin nöyränä olin matkaan lähtenyt. Hotellilla vastaan tuli tuttu mies, Sami Pasanen, jonka näin viimeksi Likaanen Lakeus ajossa keväällä. Sanoin että taidan keskeyttää johon Sami vastasi että ajohan on vasta alussa. Näinhän tosiaan olikin. Menin huoneeseeni, levitin kaikki vaatteet ja varusteet pitkin huonetta ja kävin lämpimässä suihkussa. Samalla ajattelin että "olet juuri niin heikko kuin ajattelet omassa päässäsi". Tiesin että on parempi nukkua yön yli ja tehdä päätös keskeyttämisestä tai jatkamisesta aikaisintaan aamulla. Siinä samalla fiilis nousi ja ajattelin että olen muiden samanhenkisten kanssa tekemässä juuri sitä mistä on ollut pitkä tauko. Varusteiden ja itsensä huoltaminen nosti fiilistä entisestään. Hyvin pian oli selvää että matka ei todellakaan keskeydy tänne vaan se jatkuu aamulla. Tuo tunne oli hyvin samankaltainen minkä olin viimeksi kokenut Alaskassa, se tuntui hyvältä ja olin jopa hiukan yllättynyt siitä.

Aamulla aamiaisen jälkeen sade jatkui vielä jonkin aikaa mutta se oli sadetutkan ja sääennusteen mukaan väistymässä. En pitänyt kiirettä sillä halusin pysyä kuivana ja kenkiä lukuunottamatta kaikki muutkin varusteet olivat kuivaneet. Keli muuttuikin pikku hiljaa aurinkoiseksi ja ajo alkoi tuntui varsin mallikkaalta Seinäjokea lähestyessä. Seinäjoen jälkeen ajauduin jälleen karkealle ja hitaalle hiekkatielle huonon reittisuunnittelun takia mutta käännyin takaisin ja tein lennosta uudelleenreitityksen kohti Kaustista. Korvakuulokkeissa kuuntelin Soraläpän podcasteja joissa oli vieraana Tero Niemelä ja aiheina mahtavat ajot Tour Dividellä ja Silk Road Mountain Racessa. Podcastien lisäksi kuuntelin paljon musiikkia. Matka eteni varsin mukavasti. Kaustisilla ja Ylivieskassa pidin lyhyet tauot huoltoasemilla ja ajoin pitkälle yöhön. Yö oli yllättävän kylmä kun lämpötila laski paikoin lähemmäs nollaa. Joskus kolmen aikoihin väsymys alkoi painamaan ja löysin sopivasti pysähdyspaikan Teokselta jossa oli katos ja iso pöytä eli loistopaikka yösijaksi. Matkaa kertyi Kurikasta 304.1 km.

Nukuin nelisen tuntia ja matka jatkui kohti Liminganporttia aamiaiselle jonne oli matkaa vain 20 km. Limingassa samaan aikaan aamiaiselle meni toinenkin Ruska-pyöräilijä Linda Srbova. Juttelimme englanniksi tovin ajon sujumisesta ja ultraurheilusta. Ruska-ajo ei ole pelkkää ajamista, syömistä ja nukkumista vaan myös kohtaamisia samanhenkisten kanssa.

Seuraavaksi edessä oli varsin tuttu Oulu-Kemi-Tornio osuus joka nostaa aina paljon lapsuudenmuistoja ja erityisesti Haukiputaan kunta. Ajamisen kannalta tämä tuntui kuitenkin hitaalta, katkonaiselta välppäämiseltä keskustojen läpi tai niiden läheltä. Simossa pidin burgeritauon ja ostin täydennykset vieressä olleesta kaupasta.

Illalla Kemi-Tornio osuudella oli varsin reipas sivutuuli joka enteili hyvää myötätuulta kohti Pallasta. Ajo muuttui reilusti nopeammaksi ja paremmaksi E8-tiellä vaikka toisaalta matkanteko alkoi tuntua erityisesti reisissä ja yötä kohti väsymys alkoi taas ikävästi painamaan tehden olotilan sinnittelyksi. Pääsin kumminkin alkuyön aikana Ylitornioon jossa laavukartan mukaan piti olla laavu Torniojoen venerannassa mutta ei ollut. Eipä hätää kun ei ollut sadetta joten leiriydyin pusikon viereen. Päivän keskinopeus oli kohtuullisen hyvä 24.2 km/h mutta päivämatka vain 238.9 km. 

Aamulla ilma oli huomattavan kostea mutta olin saanut nukuttua varsin hyvin. Söin paikallisella huoltoasemalla aamiaiseksi sämpylän kahvin kanssa ja seuraksi tuli Reima Raatikainen jonka olin ohittanut hiukan Tornion jälkeen. Ajo alkoi varsin kankean oloisesti ja reidet olivat ajamisesta täysin loppu ja hetkittäin keskeyttäminenkin kävi mielessä mutta tilanne jopa hiukan huvitti kun olin selvästi saanut mitattua itsestäni näinkin paljon ulos. Muutin ruokailua tässä vaiheessa paljon nopeammaksi ostamalla roiskeläppiä mukaan kaupasta (Pello) ja samoin Kolarissa lyhyt kauppatauko. Reidet huusi armoa mutta fiilis alkoi nousta sillä vihdoin oltiin Lapissa! Poroja tuli nähtyä useasti ja Suomen luonto alkoi tarjota parastaan. Tällä oli huomattavan suuri vaikutus ja ajaminen alkoi maittamaan reisistä huolimatta selvästi paremmin.

Auringon laskiessa oli upeaa ajaa Pallastunturille jossa en ole aiemmin vielä käynyt ja kovien ylämäkien ajo sujui kohtuu hyvin. Pallaksella edessä oli vielä ajoa ja taluttamista Taivaskeron huipulle illan hämärtyessä ja kuunvalossa.

Viimeinen vajaa 100 metriä huipulle on erittäin kivikkoinen mutta huipulla oli hieno tunnelma ja muutenkin fiilis melko taivaissa kovan päivän jälkeen!

Taivaskeron huiputuksen jälkeen majoittauduin yöksi Lapland Hotel Pallakseen.

24 tuntia maantiellä

Koronavuoden 2020 kesä oli itselleni enemmänkin "kesä ilman kesää", kun lomani oli vasta syyskuussa. Talven aikana päätinkin että seuraavana kesänä loma saisi olla oikeasti kesällä ja ajatuksissa oli valmiina käydä ajamassa jotain pidempää. Tarjolla olisi ollut Yötön 3000 bikepacking ajo/kisa joka olisi ollut hyvinkin kiinnostava ja seikkailupitoisempi kokemus mutta se olisi valmistautumisen ja palauttelun kanssa ollut kahden viikon projekti. Loman aikana pitäisi ehtiä tekemään vähän muutakin kuin ajamaan pyörää joten olinkin päättänyt käydä testaamassa itseäni reilun 24 tunnin verran maantiellä ja tavoitteena ajaa mahdollisimman pitkä matka, mielellään 600 km, ja tietysti unsupported -formaatilla. Lisäksi halusin ajaa etelästä pohjoiseen ja sopivana lisähaasteena halusin kunnioittaa isovanhempieni muistoa joiden haudat ovat Haukiputaan hautausmaalla. Se olisi ajon maaliviiva. Maantieteellisesti on myös jotenkin hienoa vetää lähemmäs puolikas Suomea yhtä soittoa.

Tarkoitus oli suorittaa ajo heti loman alussa mutta vallitseva tuulen suunta oli pohjoisen puolelta. Mietinkin jo ajamista toiseen suuntaan ja lähtöä Haukiputaalta mutta junissa ei löytynyt vapaita pyöräpaikkoja(!). Sääennusteet näyttivät tuulen muuttuvan eteläiseksi seuraavalla viikolla ja junamatkalle löytyi myös pyöräpaikkoja. Lämmintä, tai jopa kuumaakin, tulisi olemaan kun päivälämpötiloiksi ennustettiin lähemmäs 30°C.

Kun lomalla oli tarkoitus tehdä muutakin niin tein kotona saunan ja kylpyhuoneen kattoremontin (yksin tietysti) joka oli luonnollisesti pakko saada siihen malliin että pellit ovat paikalla. Se olikin sitten kunnon hikoilua näillä helteillä ja päivän enemmän mitä olin suunnitellut. Pellit olivat katolla puolen yön aikoihin. Viimeistelin reitin gps:ään ja nukkumaan menin noin klo 01.30. Aamulla heräilin klo 8.30 maissa. Piti vielä viimeistellä pyörä valmiiksi. Olo ei tietenkään ollut hirmuisen energinen ja tiesin että tästä ei välttämättä tule pelkästään ihanaa pyöräilyn iloa. Mutta sääennuste näytti loppuviikolle jo jotain sateitakin ja junalippu oli ostettu. Näillä mentäisiin, tuli sitten mitä tulisi.

Reittikartta.

Lähtökin venyi hiukan koska pyörän valmistelu vei oman aikansa. Pääsin kuitenkin liikkeelle klo 11.29. Jos alku menisi ilman mitään ongelmia niin saattaisin ehtiä Seinäjoen Prisman Heselle ennen sulkemisaikaa eli klo 22. Pääosin ajaisin geeleillä ja muulla energialla jotka oli laukuissa.

Ensimmäinen 100 km menikin varsin mallikkaasti aikaan 3h16min 31.3 km/h ajonaikaisella keskinopeudella. Tuuli oli kuitenkin ajoittain sivulta ja en pystynyt ajamaan koko aikaa tempotikuilta. Auran ja Huittisten välillä tiellä 41 oli myös sen verran liikennettä että piti olla jatkuvasti tarkkana. Sivutuulipuuskat ovat huono yhdistelmä "lepoasennossa".

Kilpijoen kohdalta reitti kääntyi pienemmälle tielle ja kohti Kankaanpäätä. Liikenne väheni todella paljon ja fiilis oli nyt katossa ja meno maittoi. Lämpötila huiteli 30°C tuntumassa mutta ei tuntunut ollenkaan pahalta. Lavialla täytin juomapullot ja söin jäätelön ja join cokiksen. Kankaanpäätä lähestyessä taivas meni pikku hiljaa uhkaavan pilviseksi ja pienenä yllätyksenä tulikin sadekuuro. Pidin lyhyen tauon Kankanpäässä ja sade menikin nopeasti ohi. Tiet olivat kuitenkin märkinä. Tähän kohtaan tuli harmillisesti vähän hitaampi osuus ja en vaan tykännyt tilanteesta vaikka lämpötila laski selvästi. 200 km kohdalla aikaa oli mennyt 7h35min / kello oli 19.04. Tiesin myös että Seinäjoelle en ehtisi ennen klo 22. Pysähdyinkin Karvialla syömään nopeasti hampurilaisen. Matka oli silti sujunut varsin hyvin ja reitti oli paljon parempi kuin Trans Finlandiassa 2017 joka kulki Tampereen kautta tielle 66 ja Alavudelle. Se oli liikenteen puolesta yhtä teurastusta. Nyt oli todella rauhallista. 300 km oli täynnä 12h3 min kohdalla ja Seinäjoella Kivistön S-marketissa 305 km. Pieni huoltotauko, lisää evästä mukaan ja Red Bullit ajopaidan taskuihin, kello oli 00.

Heti Seinäjoen jälkeen tuli reissun ainoa asiaton autoilija. Ohittaessa joku matkustajista huusi ikkunasta jotain mutta en saanut siitä mitään selvää. Vaikka oli jo yö niin tiellä 19 oli vielä hiukan liikennettä, enimmäkseen rekkoja. Mitään ongelmia ei kuitenkaan tullut, takavalo päällä ja kesäyö näytti parhaita puoliaan.

Kauhavan ja Kaustisten välillä alkoi väsymys ja univaje jo painamaan. Red Bullit auttoi hetken. 400 km kohdalla aikaa oli kulunut karvan alle 17h. Alkoi olla selvää että 600 km 24 tuntiin ei tule onnistumaan. Yleensä aamuaurinko piristää mutta aika pian Kaustisten jälkeen oli vaikeuksia pysyä hereillä. Tiellä 63 löytyi muutama huipputason bussipysäkki. Otin yhdellä niistä 13 minuutin pikaunet.

Ajo jatkui ja tuntuikin hetken aikaa siltä että sain tilanteen nopeasti korjattua. Univaje alkoi kuitenkin hiipiä takaisin mutta onnistuin silti sinnittelemään aika hyvin Sieviin jossa kävin aamukahvilla, söin yhden paninin ja lisäksi tietysti täytin juomapullot. 500 km kohdalla aikaa oli mennyt jo 22h15min ja 24 tunnin kohdalla tuli 531 km täyteen. 600 km tavoite jäi kauas. Ajo oli sinnittelyä ja sitkuttamista ja kuumuuskin alkoi painamaan oikeasti päälle. Tässä vaiheessa oli jo täysin merkityksetöntä kuinka nopeasti pääsisin perille Haukiputaalle. Ajatus oli vain siinä että ylipäätään pystyn ajamaan perille asti. Pidin pienen elpymistauon Oulaisissa, söin jäätelön ja join vaihtelun vuoksi tölkin Dr. Pepperiä. Tästä alkoi ajon heikoin vaihe. Ajamisesta ei oikein halunnut tulla mitään, väsymys painoi joka tasolla ja pysähdyin pari kolme kertaa elpymään varjoisiin paikkoihin tien reunoilla ja sain jonkun minuutin nukuttua. Muutamaan otteeseen olo oli jopa aavistuksen pahoinvoiva. Aurinko porotti lähes koko ajan armottomasti takaa ja lämpötila oli jatkuvasti 30°C tai ylikin. Tie 86 Liminkaan on äärimmäisen suora ja tylsä ja tuntui väsyneenä erittäin pitkältä. No, onhan siinä matkaakin 75 km. Ajatus oli kuitenkin siinä mielessä kirkas että sinnittelen Liminkaan ja siellä Heseen syömään jotta saisi energiatasot ylös. Ja Limingasta olisi enää noin 50 km Haukiputaalle. Selvä homma.

Limingan ruokatauon (megahampurilainen ja cokis) jälkeen pyörä alkoikin taas liikkumaan melkein normaalisti ja väsymyksestä ei ollut enää tietoakaan. Hiukan jopa yllätyin kun Oulainen-Liminka oli enemmänkin kuin "hidas kuolema". Mutta sinänsä ei ole mitään uutta että pitkissä ajoissa huonot vaiheet ovat monesti ohimeneviä, joskus ne vaan vievät hieman enemmän aikaa.

Haukiputaan hautausmaalle saavuin noin klo 18.20 varsin hyvävoimaisena:

Ajo löytyy myös Stravasta: https://www.strava.com/activities/5593630189

Kokonaismatka: 655.66 km
Ajonaikainen keskinopeus: 26.1 km/h
Ajoaika: 25h 5min 14sek
Kokonaisaika: 30h 56min 20sek
Lämpötila: 24°C avg. / 16.1°C min. / 32.4°C max.

Vaikka ajo ei onnistunutkaan suunnitelman mukaisesti niin se oli silti hyvä testi ja on aina hienoa päästä noiden kurjien hetkien yli. Vapaa-ajan vähyyden takia näitä pitkiä ajoja arvostaa suuresti, oli ne sitten millaisia tahansa. Hiukan nihkeän kevään jälkeen ehdin ajamaan ja treenaamaan alkukesästä kohtuullisen hyvin vaikka päähuomio oli toki NGS Kimito Island pyöräilytapahtuman järjestelyissä. Paremmalla treenillä ja valmistautumisella 600 km / 24h on täysin tehtävissä.

Ajoin vielä takaisin Ouluun viettämään hienoa kesäiltaa ennen junan lähtöä:

Pyöränä oli Ridley Excalibur maantiepyörä jonka päivitin keväällä Shimanon Ultegra ja 105 osilla ja se toimi täydellisesti. Reissuun ehti mukaan vielä uusi Restrapin laukku vaakaputken päälle. Kirjoittelen pyörästä ja varustuksesta myöhemmin lisää somen puolelle.

Iditarod Trail Invitational 2020 - osa 1

Vuonna 2018 saavutin unelman jota en uskonut ollenkaan mahdolliseksi. Suoritin ITIn 1000 mailin matkan Nomeen eteläisellä reitillä ja vielä ensimmäisenä suomalaisena. Kisan olosuhteet olivat äärimmäisen raskaat ja hitaat ja kaikin puolin valtava selviytymiskamppailu. Siitä huolimatta hyvinkin nopeasti ajattelin että opin matkan aikana valtavasti pitkän matkan taivaltamisesta Alaskan äärimmäisissä olosuhteissa ja uusia ulottuvuuksia itsestäni. Murskasin omat rajani totaalisesti. Haluaisin vielä nähdä ja kokea miten hyvin oppi oli mennyt perille.

Tein jo keväällä 2019 päätöksen osallistua ITIiin seuraavana vuonna kun vuorossa olisi pohjoinen reitti. Vaikka kisan startti oli vielä tuossa vaiheessa vajaan vuoden päässä (1.3.2020), monella tapaa kisa alkaa jo siinä vaiheessa kun siihen päättää osallistua ja ilmoittautuminen laitetaan sisään. Vuosi 2019 oli pyörällä ajamisen puolesta todella hyvä. Ajoa tuli 16460 kilometriä joka oli samalla oma ennätys. Mutta marras- ja joulukuussa talviolosuhteista ei ollut Varsinais-Suomessa tietoakaan. Ajatus lumisista tunkkausharjoituksista huuhtoutui jatkuviin vesisateisiin.

2020 alkoi äärimmäisen dramaattisesti kun jouduin 7.1 onnettomuuteen ajaessani pyörällä töihin. Puolessa välissä matkaa törmäsin huonoissa olosuhteissa koululaiseen. Koululainen ei onneksi loukkaantunut rytäkässä mutta itse lensin kovassa vauhdissa asfalttiin ja vasen kyynärpää sai kovimman iskun. Kipu oli kova ja bussipysäkillä taksia odottaessa olin jo melko varma että tällä kertaa kävi huonosti. Tuntui siltä että ITI jää haaveeksi ja kaikki kova työ oli valunut hukkaan. Terveystalossa otettiin heti röntgenkuva jossa näkyi selvästi että kyynärpää on poikki. Lääkärin arvio parantumisajasta oli kaksi kuukautta.

8.1.2020. TYKS, T-sairaala.

Myös TYKSin lääkärit olivat sitä mieltä että ITI tulee liian nopeasti vastaan eikä olisi mahdollinen. En kuitenkaan antanut periksi ja väittelin vastaan. Murtuma ei onnekseni ollut pahasti sirpaloitunut ja leikkaus onnistui hyvin. TYKSistä pois päästyäni leikkauksen tehnyt lääkäri sanoikin että kisani voisi olla vielä mahdollinen.

Käsi oli kipsissä kolme viikkoa ja oli kuitenkin selvää että harjoittelu ja valmistautuminen kärsisivät. Vahingon minimoimiseksi tein kävelylenkkejä lähes päivittäin ja ajoin jonkin verran treinerillä. Kipsistä eroon päästyäni alkoi käden kuntoutus ja vakuutuksen turvin pääsin Mehiläiseen ja fysioterapiaan joka osoittautui erinomaiseksi. Reilu kaksi viikkoa ennen kisaa kävin röntgenissä ja ortopedi totesi että luutuminen on lähtenyt hyvin käyntiin, tarkoittaen vihreää valoa kisan suhteen. Olin jo ennen viimeistä röntgeniä melko varma että pääsen sittenkin kisaan mukaan sillä käsi tuntui yllättävänkin hyvältä kun olin käynyt ajamassa useamman lenkin. Talvikelejä ei tammi- ja helmikuussa vieläkään tullut Varsinais-Suomeen kun sää jatkui jopa hämmästyttävän leutona. Vaikka tilanne oli siis kaikin puolin aika huono, en antanut sen häiritä mieltäni.

Viimeisten valmistelujen kanssa oli melkoinen kiire ennen matkaan lähtöä. Postitin Finger Laken, Rohnin ja Cripplen drop bagit viime tingassa Anchorageen ITIn järjestäjille. Seurannan mukaan näytti siltä ne eivät olleet saapuneet sinne määräaikaan mennessä. Ystäväni Anchoragessa auttoi uusien drop bagien kanssa. Myöhemmin selvisi että alkuperäisetkin olivat mukana mutta niiden vastaanottoa ei vaan näkynyt seurannassa.

Matkalle lähtiessäni sain vielä pienen flunssan joka onneksi pysyi pienenä ja meni viikossa ohi juuri ennen kisan starttia.

Alaskassa talvi oli ollut sen sijaan kylmä ja luminen. Kaikesta huolimatta olin asettanut tavoitteeksi parantaa suoritustani vuoden 2018 kokemukseen verrattuna. Oli selvää että erityisesti ensimmäinen viikko pitäisi mennä maltilla ja tunnustellen. Yhtenä tavoitteena oli myös kulkea mahdollisimman paljon yksin, mahdollisuuksien mukaan.

1.3.2020. Knik Lake.

Kisa lähti liikkeelle perinteisesti sunnuntaina klo 14. Keli oli melko leppoisa ja pakkasta oli viitisen astetta. Sääennuste ei kuitenkaan ollut kovin lupaava. Tiedossa olisi myöhemmin iltapäivästä runsasta lumisadetta.

Kuva: Sean Grady.

Alkumatkan vauhdikkaan tieosuuden (n. 10 km) jälkeen reitti siirtyy takaisin poluille, niin kutsutulle gas line osuudelle. Lunta oli reilusti joten ajaminen oli melko hidasta. Aika pian myös ennustettu lumisade alkoi.

Flathorn Lake järvelle päästyäni hidas ajaminen loppui ja alkoi taluttaminen ja työntäminen. Flathornin osuus on jo kohtuullisen pitkä jonka jälkeenkään ajaminen ei enää onnistunut ja aika pian sen jälkee alkoi pitkä suo-osuus, Dismal Swamp. Kisa alkoi ja jatkui siis tavallaan siitä mihin vuoden 2018 kisa päättyi. Näin hitaat ja raskaat olosuhteet heti alkuvaiheessa ovat olleet ITIssä aika harvinaisia.

Dismal Swampin jälkeen metsän suojassa oli hyvin lyhyitä osuuksia joita pystyi ajamaan mutta pääasiassa eteneminen tapahtui taluttaen. Kello oli jo puolen yön ja lumisade jatkui. En nähnyt syytä jatkaa kulkemista heti ensimmäisen yön yli, varsinkin kun kulkeminen oli raskasta, joten päädyin bivittämään lumihangessa monen muun kanssa Yentna-joen reunalla.  

Vajaan kuuden tunnin nukkumisen jälkeen lumisade ja taluttaminen jatkuivat Yentna-joella. Aika paljon kelin hitaudesta ja Alaskan äärimmäisyydestä kertoo se että tässä vaiheessa olin 37 mailin (~60 km) kohdalla kun vuoden 2015 huippunopeassa kelissä olin jo Finger Lakessa, 122 mailia (~196 km)!

Yön yli nukkuminen teki hyvää ja raskaasta kelistä huolimatta taluttaminen sujui hyvin. Kävelylenkeistä tuntui olevan selvästi hyötyä. Aamupäivän jälkeen lumisade viimein loppui ja vähitellen joella pystyi myös ajamaan. Vuosina 2015 ja 2018 Yentna-joki meni yöaikaan joten tällä kertaa oli maisemien puolesta uutta nähtävää.

Yentna Stationin checkpointille saavuin päivällä. Söin ja pidin taukoa noin tunnin ja jatkoin matkaa kohti Skwentnaa. Matkan teko keskeytyi heti alkuunsa kun joen reunassa oli hirvi. Hirvistä kisaajia oli varoitettu sillä runsaslumisen talven johdosta ne liikkuivat paljon reitillä.

Jalkamiehet Beat Jegerlehner ja Chris Moroch odottivat jos hirvi siirtyisi muualle. Sillä ei ollut kuitenkaan aikomustakaan lähteä mihinkään joten yritimme kiertää sen hiukan kauempaa, seuraten moottorikelkkauraa joka oli hyvin pehmeä. Lähestyessämme hirvi lähtikin juoksemaan keskelle jokea ja pääsimme takaisin kantavalle uralle ja hirven ohi.

Taivas oli lähes pilvetön, aurinko paistoi ja matkan teko taittui hyvin ajamalla. Alkuillasta tuuli kuitenkin yltyi ja lämpötila laski selvästi. Loppuillasta tuuli oli jo varsin kova ja Skwentna Roadhouseen asti (86 mailia / 138 km) sai tehdä tosissaan töitä. Päivä oli kokonaisuudessaan melko rankka. Söin ja nukuin Skwentnassa jossa oli kourallinen muitakin kisaajia, myös Jussi Karjalainen jonka näin aamulla.

Skwentnassa yö ja aamu olivat kylmiä, pakkasta reilut -20. Jatkaessani matkaa heti ensimmäisellä pitkällä aukealla lämpötila tippui lähelle -30 astetta ja renkaisiin sai lisätä ilmaa.

Alun muutamia tunkkauspätkiä lukuunottamatta kulkeminen sujui ajaen ja reitti oli yllättävänkin hyvä Shell Lakelle asti.

Aikaisempina vuosina en ollut pysähtynyt pitämään taukoa Shell Lake Lodgessa joten tällä kertaa oli sen vuoro. Söin erinomaisen hampurilaisaterian ja jatkoin kohti Finger Lakea. Tässä vaiheessa reitti muuttui selvästi huonommaksi ja vähitellen ajaminen muuttui pelkäksi taluttamiseksi ja työntämiseksi.

Samalla tuuli yltyi jatkuvasti ja iltapäivästä eteenpäin oli täysi myrsky päällä. Myrskyn voimakkuus oli hirvittävä. Loppumatkasta puuskat olivat niin kovia että ne halusivat viedä pyörän mukanaan. Virheisiin ei ollut varaa. Tunkkasin määrätietoisesti ja päättäväisesti Finger Lakeen asti (122 mailia) jonne saavuin myöhään illalla pimeän jo tultua.

Finger Laken checkpointissa pääsi ruokailemaan ja lämmittelemään pieneen mökkiin. Isompi mökki ei ole enää pariin vuoteen ollut ITIn käytettävissä. Järven reunassa on lämmitettävä teltta jossa nukuin yön yli. Myrsky ei laantunut ja repi telttaa raivolla koko yön.

Seuraava päivä jatkui myös erittäin tuulisena ja reitti oli kaikkea muuta kuin hyvässä kunnossa. Tuuli oli kinostanut paljon lunta ja ajaminen oli mahdotonta. Tiedossa oli jälleen hidas ja kova päivä kun työntämistä oli muutenkin tulossa Happy River Stepseissä.

Raskaan alkupäivän jälkeen pääsin ajamaan leveää väylää joka oli ajettu jollakin isolla koneella. Kyseessä on reitti kaivosalueelle joka poikkeaa vasemmalle varsinaiselta Iditarod-reitiltä. Renkaiden jäljistä päätellen moni muukin oli ajanut sitä joten ajattelin että ilmeisesti sitäkin kautta pääsisi ja nopeammin. 

Reitti laskeutui Skwentna-joelle johon nopea osuus päättyi. Joella tuuli kävi päälle täydellä voimalla ja reitti oli täysin kinostunut. Näin gps:ltä että joelta oli noustava takaisin varsinaiselle reitille.

Vaikka Happy River Stepsin mäet ovat jyrkkiä niin siellä pääsi vihdoin hiukan tuulelta suojaan.

Vielä alkuillastakin tuuli kävi kovana aukeilla alueilla. Jussi ja Petr Ineman olivat lähietäisyydellä.

Loppuillasta tuuli vihdoin tyyntyi ja Puntilla Lakeen saavuin pimeyden juuri laskeuduttua.

Takana oli jälleen hidas ja raskas päivä. Päätin nukkua koko yön Puntillassa sillä olin varsin uupunut ja seuraavana päivänä vuorossa olisi Alaska Range vuoriston ylitys Rainy Passin kautta ja tiedossa saattaisi jälleen olla raskasta ja myrskyistä keliä. Ajoitus Puntillaan oli täydellinen koska tiesin että pääsen seuraavana päivänä näkemään mahtipontisen Rainy Passin vihdoinkin valoisaan aikaan!

Puntillaan on rakennettu uusi mökki jossa söin tuttuun tapaan pari säilykepurkillista chili con carnea ja lisäksi nuudeleita ennen nukkumaan menoa. Aamulla sää oli edelleen poutainen ja tyyni, pakkasta vähän päälle -20. Reitti nousee loivasti pitkän matkaa kohti Ptarmigan Valley laaksoa. Alkumatkasta näin yksinäisen ketun. Sen jälkeen tuuli yltyi ja oli pian taas myrskylukemissa mutta pitkän nousun jälkeen myrsky hellitti.

Laakson jälkeen tuuli tyyntyi lähes täysin ja sää oli loistelias Rainy Passin huipulle. Pakkasta oli edelleen noin -20. Maisemat olivat huikeat!

Laskeutuminen Rainy Passista oli vähintäänkin yhtä huikea kokemus kuin sinne nouseminen.

Laskun jälkeen oli edessä vielä Dalzell Gorge joka on myös upea ja jylhä paikka.

Näin myös suden jälkiä jotka olivat valtavan kokoisia!

Saavuin Rohnin checkpointtiin alkuillasta. Viimeiset mailit tuntuivat ennen Rohnia, kuten muitakin checkpointteja lähestyessä, pitkiltä ja uuvuttavilta. Rohnissa oli kylmä, -25, mutta pääsin lämpimään telttaan syömään bratwurst-hotdogeja.

Nukuin ensimmäistä kertaa teltassa kun aikaisempina vuosina oli bivittänyt ulkona, mutta vain muutaman tunnin koska olin päättänyt lähteä jo yöllä sillä Nikolaihin on pitkä matka, 72 mailia (~116 km). Heräsin jo puolilta öin kun Rohniin tuli lisää muita kisaajia.

Edessä oli siis pitkä Farewell Burnin erämaa. Jotain uutta tuli sielläkin kun alkuosuus oli ajettava pimeässä. Yö oli kylmä, pakkasta oli reilut -30 astetta mutta reitti oli nopeassa kunnossa. Noin kylmässä on kuitenkin vaikeaa ajaa kovin nopeasti ja hengittäminen alkoi tuntumaan raskaammalta kuin aikaisemmin. Tiesin että joudun todennäköisesti bivittämään jossain vaiheessa aamulla. Aamulla pakkasta oli -33. Nukuin tarkoituksellisesti vain tunnin verran.

Söin ja jatkoin matkaa mutta bivittämisen jälkeen hengittäminen tuntui vieläkin raskaammalta ja ihmettelin missä oli vika. Henki ei kulkenut kunnolla ja jouduin ajamaan hitaammin.

Lähellä Sullivan Creekiä Jim McDonough (350 mailin kisaaja) otti minut kiinni ja ajelimme yhtä matkaa. Täytin termospulloni joesta mutta myöhemmin pullon korkki jäätyi pulloon kiinni.

Aika pian meidät ohitti kolme moottorikelkkailijaa. Reitti oli Sullivan Creekistä eteenpäin muutenkin selvästi lumisempi ja pehmeämpi ja kelkat tuhosivat sen vähäisenkin kantavuuden. Paikoitellen pystyi ajamaan matalalla paineella mutta paljon oli talutetteva. Matkaa Nikolaihin oli vielä reilut 20 mailia.

Jossain vaiheessa jäin Jimin kyydistä kun jäin lisäämään renkaisiin ilmaa. Näytti siltä että reitti kantaisi aavistuksen paremmin vaikka lumen koostumus oli jotenkin kummallinen ja ajaminen oli hyin tahmeaa. Tässä vaiheessa myös minipumppuni muovinen suutin hajosi. Pystyin vielä käyttämään pumppua mutta se oli hankalampaa ja hitaampaa.

Yritin pimeyden laskeuduttua ajaa kovempaa mutta hengästyin ja väsyin niin kovin että jouduin välillä taluttamaan ja myös pitämään lyhyitä hengähdystaukoja. Univaje alkoi myös käymään päälle mikä ei sinänsä ollut ihme.

Viimeiset 10 mailia Nikolaihin tuntuvat ikuisuudelta ja yhtenä syynä on se että sekä 10 että 5 mailin merkkitaulut eivät pidä paikkaansa. 5 mailia on todellisuudessa 7 mailia. Olin tässä vaiheessa jo niin väsynyt että yritin pysyä hereillä taluttamalla mutta silti minun piti pysähdellä välillä ja laskin pääni ohjaustankoa vasten. Olin kuitenkin päättänyt vetää Nikolaihin asti ilman bivittäistä koska matkaa ei kuitenkaan ollut enää niin paljoa. Väsyneenä nuo mailit Nikolaihin ovat käsittämättömän uuvuttavat ja pitkät kun siellä vuorottelee monta pitkää aukeaa lyhyillä metsäosuuksilla. Viimeisellä kahdella maililla olin jo niin poikki että hallusinoin. Viimeisellä metsäosuudella luulin näkeväni polun reunassa pienen mökin jonka seinällä oli pinottu polttopuuta.

Pääsin vihdoin Nikolaihin keskiyöllä ja checkpointin vapaaehtoistyöntekijä David Frearson otti minut lämpimästi vastaan. Gps-palleron seuraaminen oli selvästi ollut hiukan huolestuttavaa.

Nikolain checkpoint on kunnantalossa ja siellä on tarjolla hyvin ruokaa, itse tehtyjä hampurilaisia ja jopa salaattia. Söin ennen nukkumaan menoa kaksi hampurilaista ja aamulla lisää.

Pidin Nikolaissa pidemmän tauon (n. 17 tuntia) koska yskiminen tuntui sen verran pahalta ja keuhkot selvästi tarvitsivat nyt enemmän elpymisaikaa. Tilanne ulkona ei tässä tilanteessa tuntunut myöskään kovin houkuttelevalta.

Nikolaissa oli läppäri josta näki Trackleadersin seurannan ja pystyi näkemään muiden vauhdin, tai hitauden, kohti McGrathia. Näytti siltä että alkumatka oli monella ollut taluttamista mutta sen jälkeen pystyi pääsääntöisesti ajamaan. Lähdin kohti McGrathia iltapäivällä.

Lumisade jatkui myöhään iltaan asti eikä loppunut täysin edes yölläkään. Ajaminen sujui kuitenkin paremmin kuin odotin. Edelleen hitaasti mutta hengittäminen tuntui toimivan sentään hiukan paremmin.

Pysähdyin bivittämään yöllä reitin reunaan. Makuupussiin päästyäni hengittäminen tuntui erittäin raskaalta ja jokainen hengenveto vinkui kuin viimeistä päivää. Ihmettelin tilannetta suuresti. Olin makuulla ja levossa! Yritin silti hengittää mahdollisimman rauhallisesti ja olla panikoimatta. Yskin välillä lähes kontrolloimattomasti. Vähitellen sain hengityksen rauhoittumaan mutta olin tilanteesta hiukan peloissani.

Samoihin aikoihin Nikolain suunnasta paikalle tuli moottorikelkkailija kovalla vauhdilla. Hän jäi jumiin lumihankeen mutta kertoi säikähtäneensä kun näki minut. Sanoin että voisin muuten tulla auttamaan mutta hengittämisen kanssa on sen verran vaikeuksia että on parempi vielä pitää taukoa. Vähän myöhemmin kelkkailijan kaverit tulivat perästä ja vetivät hänet irti hangesta.

Ajatus oli bivittää vain joitakin tunteja mutta keuhkojen tilanne tuntui siltä että parempi yrittää nukkua aamuun asti.

Aamulla Rebecca Rusch saapui paikalle miehensä kanssa. Kerroin tilanteestani ja Rebecca kertoi että minulla olisi selvästi hengitystieinfektio ja makuuasennossa nesteet valuvat keuhkoihin ja pahentavat tilannetta.

Päivän aikana sää kirkastui mutta reitti oli lumisateen jäljiltä erittäin hidas ja raskas. Ajamaankin pystyi mutta vauhti oli luokkaa 5-6 km/h.

"Normaalisti", mikä sitten täällä onkaan normaalia, McGrathiin ajaminen vie 10-12 tuntia (48 mailia / ~80 km). Nyt siihen meni vajaat kaksi päivää! Mielessäni pyöri että miksi tulla tänne, selvästi maailman kovimpaan talvikisaan jossa jo toistamiseen tulin sairaaksi?

Viimeiset 10 mailia McGrathiin olivat jälleen äärimmäisen hitaat mutta selvisin perille myöhään illalla.

McGrathiin pääsy (aikaa meni peräti 7 päivää ja 8 tuntia) tuntui toki helpottavalta mutta olin turhautunut ja pettynyt. Oli selvää että joudun pitämään pidemmän tauon koska ei ollut mitään järkeä jatkaa siinä kunnossa missä olin.

...to be continued...